Hiihtoretki Latu-Miiluun 23. tammikuuta

Edellisenä päivänä tuli useita puhelintiedusteluita retkestämme, joten osasin odottaa

myöskin seuraa lähtöpaikalle. Olin ensimmäisenä suksineni lähtöpaikalla hevostallien

parkkipaikalla. Vähän odoteltuani paikalle ilmestyi kaksi suksijaa ja kaksi autolla saapuvaa

osanottajaa. Toki lähtöpaikka ei kaikille ollutkaan itsestäänselvyys, sillä kaverille piti

vielä lähtöpaikalta soittaa vinkin antamista varten.

 

Meitä oli siis viisi osallistujaa talven ensimmäiseen hiihtotapahtumaan. Jo lähtöpaikalla

alkoi pikkuhiljaa ripsiä vettä niskaamme. Jos sade jatkuisi pitkäänkin, oli selvää, että

ennemmin tai myöhemmin se aiheuttaisi haasteita matkan varrelle. Olinhan minäkin

optimistisesti vetänyt tervaviitosta suksen pohjaan, kun aamu kahdeksalta mittari

huitoi vielä kuuden seitsemän pakkasasteen hujakoilla.

 

Lähdimme siis urheasti tihkusateessa halkomaan vanhaa latureittiä Hyyppärän peltojen

halki kohti Ladun majaa. Luisto peltoaukealla toimi vielä sangen mukavasti, kun tuo

alijäähtynyt vesi ei ehtinyt vielä pintaa syvemmälle. Kun erkanimme Usminjärven

tiestä metsän siimekseen, kävi uumoiluni ongelmista toteen.  Kiivetessämme ensimmäistä

mäkeä ylös, tarttui nyt jo kostea lumi suksiemme pohjaan voidepesien kohdalle. Mäen

päälle päästyämme onnistuimme melkein kaikki potkimaan enimmät kököt suksien pohjista irti,

jolloin saatoimme jatkaa kohti seuraavaa haarakäyntinousua.

 

Omat sukseni luistivat sen verran hyvin, että jatkoin vielä seuraavankin nyppylän

päälle. Lähdin kuitenkin kävellen vastaan muuta seuruetta, joka oli osin taas jämähtänyt

nousuun. Täällä yksi matkalaisista ilmoitti, ettei usko, että hänen suksensa alkaisivat

toimia näissä olosuhteissa, joten hän halusi kääntyä takaisin ja vaikka kävellä Usminjärven

tietä takaisin autolle, jos tarpeen. Päätin pysyä pääryhmän mukana. Toisaalta yöllinen

sade tarkoitti sitä, että palaaminen lähtöpaikalle oli helppoa sikäli, ettei maastossa

ollut siihen mennessä muiden latusia.

 

Kävelin takaisin suksieni luo mäennyppylälle, jossa muut jo odottelivatkin. Kostea lumi

tarttui yhtäläiseen monoihini, joten niiden hiihtokelpoiseksi palautukseen meni hyvä tovi.

Jatkoin siis muiden perään ja kun nousut tasaantuivat pikku Karhun kulmilla, jäivät ongelmatkin

taakse ja matka jatkui entiseen malliin. Kaksoislammin risteyksessä humahti vastaamme

kaksi luistelijaa. Emme siis sitten olleetkaan ainoat hurjapäät, jotka uskaltautuivat tänä

aamuna säätä uhmaamaan.

 

Latu-Miiluun saavuttuamme tuumailimme hetken, mennäkö sisälle lainkaan. Mutta kun

kerroin, että Kalevi oli jättänyt käyttöömme Glögitölkin tiskille, oli valinta yhtäkkiä selvä.

Sisällä ei kukaan kaivannut puuceiden ovia auki, joten lämmitin vedenkeittimellä kaupungista

tuomani veden. Glögimukien lämmityksessä sain apua ryhmäläisiltämme.

 

Söin omat eväät repustani glögiä samalla hörppien. Kun kaikki olivat mielestään taukoilleet

riittävästi (hikisenä aluksi lämpimänä tuntunut tupa alkoikin tuntua viileältä hien jo laskettua),

palasimme suksille ja lähdimme luistavin suksin kohti kaupunkia. Sade oli nyt tauonnut

ja tuo vielä pakkasen puolella ollut lämpötila alkoi kristallisoida lumen kostunutta päällikerrosta.

Näin luisto oli jotakuinkin mainio paluumatkallamme.

 

Kiersimme joen mutkia mukaillen takaisin tuloreitillemme. Hyyppärän kartanon kierrettyämme

palasimme lähtöpaikalle. Matkaa oli taitettu sellaiset kaksi ja puoli tuntia ja hiihtokilometrejäkin

saimme plakkariimme vähän toista kymmentä. Erotessa kaikkien yhteinen toive tuntui olevan,

että kunpa lumi säilyisi maassa ja saisimme nauttia näistä hiihtoretkistä vielä tulevinakin

viikkoina.

 

Lauri