Miilun patikka 16. lokakuuta

Patikkaretkemme alkoi Latu-Miilusta, jossa osanottajien nimet kirjattiin ylös.

Taipaleemme aluksi suuntasimme kohti Kaksoislampien laavua. Matkaa sinne oli tästä noin kilometri. Reitti kulkee osin varsin vaikeakulkuista kalliopolkua pitkin.

Alkumatkasta ainakin nelijalkaiset ystävämme olivat täpinöissään.

Kaksoislammille vievän polun kallioilla vedettiin henkeä ja ihailtiin syksyisiä maisemia.

Kallioilla kasvaa runsaasti jäkälää...

...ja löytyipä sieltä vielä mustia torvisieniäkin!

Tämä sieni on suomuorakas. Tuo nimi vääntyy helposti ja sienestä tulee mm. suo murakas, suomu rakas, jne. Suomuorakkaita käytetään mm. lankojen värjäykseen. Syötäväksi siitä ei  ole.

Kaksoislammit on jo sivuutettu ja matka jatkui kohti Iso-Karhulampea.

Iso-Karhulammen nuotiopaikalla oli hetki aikaa, jolloin repustakin saattoi hakea vaikkapa suun kostuketta.

Iso-Karhulammella

Iso-Karhulammen tienoilta on aikoinaan louhittu gabro-nimistä kiveä. Kiveä käytettiin mm. hauta- ja rakennuskivenä. Iso-Karhulammen rannalla on louhinnan yhteydessä syntynyttä jätekiveä suuret kasat.

Väittävät, ettei ole hyvä jäädä Ison-Karhun ja Pikkukarhun väliin, mutta niinpä olemme tässä itseämme änkeämässä. Eli Isompi jää nyt taakse...

...ja kapusimme Pikku-Karhun vieressä oleville kallioille. Itse lampi jää kuvassa oikeaan reunaan, eikä näy.

Joukkomme siirtyy raitona eteenpäin...

...Laurin varmistaessa, että kaikki ovat joukossa.

Tulipa polulla vastaan myöskin tällainen veitikka, Karvasilokka. Ei siis Karvas ilokka!

Sivuutimme vauhdilla myös Pikku Usmilammen. Useimmat tuskin sitä huomasivatkaan, mutta kyllä se polkumme varressa oli syksysessä asussaan.

Vaahteran viimeiset lehdet ovat saaneet jo ruostepilkkuja. Vielä ne sinnittelevät hetken ennen putoamistaan.

Luontoäiti tarjoilee toki lapsilleen herkkuja myös myöhäisen syksyn aikaan. Suppilovahveroita on kuluneena syksynä löytynyt metsistä yllinkyllin.

Saavuimme vihdoin Urojärven taukopaikalle ja haukkasimme hiukan eväitämme.

Sanokaa mitä sanotte, mutta evästauko se on retken kohokohta.

Urojärven taukopaikan jälkeen kiivettiin katsomaan vanhoja kaivauksia.

Mätälammille tultaessa kuljimme läpi aarnimetsän. Siellä ei ole kirves iskenyt eikä saha soinut puhumattakaan harvesterista.

Saimme haivainnon aarnimetsän asukkaasta sekä korvin kuultuna, että omin silmin nähtynä. Palokärki liihotteli Mätälammin maisemissa. Palokärjen tekosia on myös tämä hakkuutyömaa. Lintu on etsinyt ravintoa lahoavan männyn tyvestä.

Mätälammen rauhaa.

Ja me katsoimme Mätäojan juoksuun...?  Tarkkana piti olla, ettei jalka livennyt liukkailla lankuilla.

Väliin astelimme niityn laitaa.

Niityn reunassa oli nokkosta niin, että luulimme sen olevan sinne istutettu. Mutta tokkopa sittenkään...

Sauvat olivat avuksi väliin iljanteisessa maastossa.

Joukot kokoon kun taas pääsimme leveämmälle paanalle.

Jokin hauska juttu meneillään, vai olisiko sitten niin, että HL retkillä on vaan niin mukavaa?

Saavuimme Piilolammille, jossa porukkamme etujoukko oli saanut nuotion jo syttymään. Lisäilimme repuistamme mukanamme kantamamme klaput nuotioon ja aloimme kaivaa eväitä esiin.

Piilolammin pohjoispään kallion päältä on hieno näköala lammen suuntaan.

Tottahan sitä retkellä eväät syödään. Eikä ilman oikein pärjäisikään, kestihän retkemme reilut neljä tuntia.

Hessu ihmetteli kulkemisen vaikeutta varsinkin ylämäkeä noustessa, pitoa ei näet ollut juuri lainkaan. Syykin selvisi, kun syynäsimme tarkemmin Hessun kengän pohjia. Tai pohjia ja pohjia. Eihän kengissä ollut enää pohjia jäljelläkään. No, kengissä ja kengissä. Nuohan olivatkin Jalakset, eikä kengät. Mutta... eikös jalasten kuulu ollakin liukkaat...?

Kun Piilolammen nuotiopaikalla oli makkarat paistettu ja eväät syöty, oli aika lyödä reppu taas pykälään ja valmistautua päivän viimeiselle etapille.

Kuljimme yhteensä kymmenen lammen ohitse. Tässä viimeinen, Iso-Kypärälampi.

Iso-Kypärälammen nuotiopaikalla Kalevi veti taas porukan kokoon.

Olemme pian saapumassa takaisin Latu-Miiluun. Retkellemme kertyi pituutta 10,8 kilometriä.