Kävelyretkellä Usmiin 19. tammikuuta
Kun tuo olosuhde ei tällä kertaa sallinut hiihtovälineiden esiin kaivamista, oli meidän
tyytyminen kävelyretkeen Latu-Miiluun. Lähtöpaikalle ilmaantui mukava lukema
immeisiä, eli matkaan oli lähdössä 9 innokasta. Epäilen, että jos reissuun olisi suksilla
päästy, ei näin montaa osanottajaa olisi lähtöpaikalla näkynyt. Säänhaltija ei tällä kertaa
päästänyt aurinkoa esiin, mutta luvatun poutasään se kutakuinkin piti.
Kellon käytyä minuutin yli kymmenen, lähdimme astelemaan osin kevytliikenneväylää,
osin asfaltin reunaa, osin pellonreunaa kulkevaa hiihtoreittiä kohti Usmia. Ensimmäisen
kilometrin kuljettuamme käännyimme ylämäkeen ja metsän siimekseen kohti Niemisen
niittyä vievälle uralle. Nousimme niityn viereiselle mäelle ihailemaan metsän rauhaa,
ja hetken haettuamme alasmenoreittiä, laskeuduimme Suoniitylle vievään laaksoon,
joka tavan mukaan osoittautui reitin vetisimmäksi. Pusikoita kierrettyämme löytyi
jälleen ura kohti Latu-Miilua, eli etenimme entistä aurinkoladun reittiä alarinteeseen.
Täällä onnistuimme näkemään edellämme kulkevan pari muuta kävelijää, jotka kuitenkin
kääntyivät Isolle Karhulammelle vievälle polulle. Risteyksessä huoahdimme hetken kunnes
jatkoimme kohti Latu-Miilua. Majalle saavuimme tunti ja seitsemän minuuttia patikoituamme.
Majalla näytti kaikki olevan kunnossa odottamassa alkavaa hiihtokautta. Retkeläiset kuitenkin
alkoivat pian aprikoimaan, tulisiko tänä talvena lainkaan sellaisia olosuhteita, jossa kanttiinikin
saataisiin retkeläisiä palvelemaan. Timon haettua ämpärillisen vettä kaivolta pääsimme
pian nauttimaan teetä ja tarjolla olleita piparkakkuja. Osalla toki oli repussa jotain omaa
herkkua mukanaan.
Parikymmentä minuuttia taukoiltuamme aloimme taas pakata kimpsuja ja kampsuja
sekä suunnata kohtia paluureittiä. Puomilla kohtaisimme yllättävän liikenneruuhkan.
Ainakin retkenvetäjä sai sellaisen käsityksen, että puomilla oli useampi autokunta
odottamassa jälkikasvuaan partiolaisteen majalta. Jonosta löytyi myös pari autokuntaa
metsämiesten tamineissa. Apostolin kyyti vaikutti tässä hötäkässä nopeimmalta etenemis-
muodolta.
Vantaanjoen sillalla käännyimme jälleen joen rantaan. Matkalla Reijo oli otaksunut
hiihtoreitiltä löytyvän pajunkissoja, eikä nyt niitä malttanut kuvaamatta ohittaakaan.
Joessa vesi vaikutti varsin korkealla olevan, vaikkei ilmeistä tulvimisvaaraa ollutkaan.
Hevostallit kierrettyämme saavuimme takaisin lähtöpaikalle, jossa meitä odotti
pari polkupyörää ja useampi auto. Retkeläisillä oli kannossa useampia mittareita
matkan merkitsemiseen, joten Timolta saimme kuulla taivaltaneemme karvan yli
kahdeksan ja puoli kilometriä. Taivaltajasta riippuen askeleita oli matkalla jäänyt
sellaiset 11 tai 13 tuhatta. Aikaa taukoineen saimme kulutettua kaksi ja puoli tuntia.
Lauri
