Hiihtoretki Suonummelle 3. helmikuuta
Aamulla lämpömittari näytti melkein viittä pakkasastetta, joten lähtiessä se havukeli oli vielä aika kaukana. Yön aikana oli pyryttänyt vain kaksi, kolme senttiä, mutta koska kaupunki ei ollut tänä aamuna laittanut latukoneitaan liikkeelle, piti hiihtäjän valita joko puoliksi ummessa ollut latu, tai sitten edellispäivän ajon jäljiltä tasainen keskikaista. Aika äkkiä se keskikaista tuli valituksi. Hiihtelin aivan kotirapulta aina lähtöpaikalle. Kun reissun aloittaa jo puoli yhdeksän korvilla, ei muita hiihtäjiä juuri liikenteessä näkynyt.
Ehdin kutakuinkin lähtöpaikalle puoli kymmeneksi, mutta paikalta ei löytynyt kuin meidän Jasa juttelemassa rinnekoneen kuskin kanssa. Hengähdin hetken ja pääsin matkaanlähtötohinoissa Jasan videollekin.
Avasin jälleen keskikaistalle latua, Kerkkolankadun liittymästä löysin jo muidenkin jälkiä. Jasa nappaili kuvia ’retkueestamme’ reitillä olleelta maantiesillalta, ja kerkesi pyörineen Erkylän majalle ennen minua. Tuo ladun avaaminen keskikaistalle oli sen verran aikaa vievää puuhaa, etten kerennyt kuin puoli yhdeksitoista paikanpäälle. Ei sielläkään kukaan kuitenkaan ollut matkaan pääsyä odottamassa, joten tällä kertaa päädyin edustamaan latuyhdistystämme yksin.
Lähdin katsomaan pitäisikö se Kiistaveikkojen kelkkakuskin edellisenä päivänä antama lupaus paikkansa, että hän ajaa reitin Kiistaveikoilta Erkylään aamulla, mikäli lunta tulee enempi yöaikaan. Siinä kohtaa, jossa latureitti eroaa Erkylän majan verkostosta, oli kuin olikin melko tuoreet kelkan jäljet. Valinta oli siis sangen helppo lähteä jatkamaan suunnitellulla reitillä kun täältä kuitenkin löytyi tuore, ajettu latu. Lenkin loppupuolella kävi ilmi, ettei Hyvinkään kaupunki ollut lainkaan käynnistänyt latukoneitaan tänä päivänä, joten lähiseudun parhaat ladut olivat varmasti allani.
Rutikan tien ylityksen jälkeen tuli yksi hiihtäjä vastaan, joka ei kuitenkaan virkannut mitään. Muuten sain yksikseni nautiskella Hyvinkään ja Riihimäen välisen metsäkaistaleen erämaisuudesta. Oman Kodin pelloilla oli tietenkin parissa kohtaa tuiskuttanut latu-uran umpeen. Suunnistuksen apuna olivat kuitenkin ladun varteen lyödyt risut, joista kelkkakuski edellisenä päivänä mainitsi. Oman kodin jälkeisillä pelloilla tuli samainen, Päivin kuorokaveri Raikku, vastaan, joka myös kaksi viikkoa aikaisemmalla reissullani noilla haminoilla minua tervehti. Hän vahvistikin minulle hiihtelevänsä lempireitillään. Tämä saksalaista alkuperää oleva hiihtäjä valisti minua myös Monnin hiihdosta, joka on kuulemma päätetty pitää helmikuun 24. Ilmeisesti reitti tullee ylettymään aina Hikiän koululle asti. Valitettavasti meillä on samana päivänä tuo kaupungin kiertävä laturetki, jolloin ainakaan minä en tuolloin Riihimäen suuntaa hiihtele.
Suonummen majalle saavuin puoli yhden korvilla huomatakseni olevan ainoa vieras. Edellisenä päivänä samassa savussa kuitenkin vieraili puolenkymmentä vierasta siellä vieraillessani. Kanttiinia pitänyt naishenkilö oli kuitenkin puheliaalla päällä, joten sain kuulla esimerkiksi, että yhdistystämme varten aamulla tuota latua oli avaamassa peräti kaksi kelkkaa, toinen Kiistaveikoilta ja toinen Riihimäen retkeilijöiltä. Harmittelinkin emännälle, ettei meitä tällä kertaa matkaan ollut saatu yhtään useampaa hiihtäjää. Muistelin, että parhaimmillaan suksenkantojani seuraamassa on ollut jopa viidentoista hiihtäjän letka, yleisimmin kuitenkin 3 – 6 suksijaa. Kahteen viime vuoteen emme ole noita latuja kuitenkaan päässeet testaamaan lumenpuutteen vuoksi.
Munkkikahvit nautittuani lähdin hipsimään taas kotikaupunkia kohti. Nyt lumisade näytti joksikin aikaa taukoavan, mutta Omalta Kodilta tulevan tien ylitettyäni, alkoi pikkuhiljaa tihuttaa vettä. Pääsin kuitenkin takaisin Erkylään ilman sen suurempia ongelmia. Päinvastoin vanhat Zeroni alkoivat luistamaan paremmin sään lämmetessä. Erkylästä lähdettäessä ei siis latukonetta reitille ollut eksynyt ja nyt tuo vesisade oli jo sen verran ehtinyt pehmeää latu-uraa kastuttaa, että ylämäissä oli jo sillä hilkulla, ettei olisi tarvinnut ryhtyä suksia varta vasten puhdistamaan, eli kaivaa se repun sivutaskuun varattu sikli esiin. Selvisin kuitenkin säikähdyksellä ja Sveitsin latureiteiltä löytyikin sitten jo hiihdetympää, eli tamppautunutta lunta, joka myös liu’utti suksea upeasti. Kotiin saavuin klo 16 korvilla, voisi sanoa siis, että melko täydellinen työpäivä.
Reitin varrella oli sellainen erityispiirre, että siellä täällä iltapäivällä tuulenpuuskat ja lämpenevä ilma saivat puiden lumikuorman lähtemään liikkeelle. Valitettavasti en sellaista lumiverhoa onnistunut kuvaamaan, vaikka muutaman kerran vastaavan pilven halkaisinkin.
Lauri
