Laturetki Riihimäelle 29. tammikuuta
Kuten melkein odottaa sopi, ei retken lähtöpisteeseen ilmaantunut sovittuun aikaan ketään. Toki siellä oli siihen aikaan jo melko moisesti väkeä odottamassa hissien käynnistymistä. Lähdin siis yksin taivaltamaan kohti Erkylän majaa, olihan ohjelmaan kirjattu se vaihtoehtoinen lähtöpaikka juuri tuolta majalta. Latu-ura Kulomäen kupeessa osoittautui juuri niin jäiseksi kuin saattoi odottaa. Kun ei kuitenkaan kiirettä ollut, saattoi kaikki pahemmat paikat ottaa varovaisesti. Kävelin jyrkimmät nousut kuin laskutkin. Tälläkin tapaa tuo 5 km väli luontui jokseenkin helposti Erkylän Majalle ennen sovittua puolta kymmentä. Latukone oli käynyt tamppaamassa uraa sieltä Varikon tienhaarasta aina Erkylän sillalle asti, mikä helpotti etenemistä varovaisin luistelupotkuin. Kuitenkin hiihtäminen jäisellä uralla käy yleensä ennen pitkää nilkkojen ja säärien päälle.
Erkylän majalla, joka tietenkin oli kiinni, siemailin kuistilla kahvia termoksestani, kun paikalle pyrähti Markku. Hän kertoi, ettei ollut löytänyt lähtöpaikalta Kulomäestä ketään, eikä myöskään osannut yksin lähteä hiihtämään kohti Hiihtäjien majaa. Niinpä Markku oli autoillut Pohjoisen ohikulkutien parkkipaikalle ja hiihtänyt sieltä majalle. Kuitenkin hän kutakuinkin ensi töikseen ilmoitti, ettei ollutkaan halukas lähtemään retkeilemään kohti Suonummea, vaan palaisi autolleen ja tekisi kävelyretken kaupungilla sen sijaan. Niinpä minulla oli sitten vapaat kädet loppupäivälle, joten päätin lähteä takaisin kohti Kulomäkeä ja jatkaa siitä vielä Latu-Miiluun, jonka tiesin olevan kuitenkin Kaarinan ja Tapsan voimin auki. Kävelin jälleen sekä Lasivillatehtaan mäen että Kulomäen nousun. Siitosen sillalla oli kaupunki ajanut lunta kolmostien sillan alitukseen ihan puolimetrisen patjan, mutta työ oli vielä vähän kesken. Ali-Mattilan pellot olivat puolilta päivin jo niin pehmeitä, ettei niillä ollut enää hiihtämistä. Niinpä kävelin Ali-Mattilan risteyksestä Paalijoen sillan yli ja hiihdin sitten korsipeltoa pitkin puomille ja edelleen Latu-Miiluun. Puomilta alkaen viikolla käynyt latukone oli tampannut hiihtouran melko tasaiseksi, joten sitä oli taas mukava luistella. Majan laavulla oli eilisen tapaan nelihenkinen perhekunta tulilla. Sisältä löytyi yksi läskipyöräilijä sekä Timo ja Seija Kaarinaa ja Tapsaa jututtamassa. Verotin matkalle varaamiani eväsleipiä hyvän aikaa, joten tällä kertaa kanttiinituotot eivät vierailustani kostuneet. Matkaan oli kuitenkin pitänyt varata riittävästi evästä, siltä varalta, että olisimme sinne Suonummellekin suoriutuneet ilman, että sieltäkään olisi avointa ovea löytynyt.
Tämän jälkeen palasin samaa reittiä Kulomäkeen, jossa olin jo puoli kahden korvilla. Näin ollen tämänkertainen laturetkemme lyhentyi neljä tuntiseksi ja matkaa nyt kertyi hyvällä tahdolla sellaiset pari kymppiä. Tulevaisuutta varten tulee varmaankin miettiä tämän laturetken myöhäistämistä? Olihan nyt jo toinen vuosi, ettei aiotun reitin kahlaamisesta tullut mitään. Usein samoilla reissuilla on hiihdetty varsin vähillä lumilla, mutta tällä kertaa sekään ei onnistunut.
Lauri