Hiihtoretki Latu-Miiluun 23. tammikuuta
Edellisenä päivänä tuli useita puhelintiedusteluita retkestämme, joten osasin odottaa
myöskin seuraa lähtöpaikalle. Olin ensimmäisenä suksineni lähtöpaikalla hevostallien
parkkipaikalla. Vähän odoteltuani paikalle ilmestyi kaksi suksijaa ja kaksi autolla saapuvaa
osanottajaa. Toki lähtöpaikka ei kaikille ollutkaan itsestäänselvyys, sillä kaverille piti
vielä lähtöpaikalta soittaa vinkin antamista varten.
Meitä oli siis viisi osallistujaa talven ensimmäiseen hiihtotapahtumaan. Jo lähtöpaikalla
alkoi pikkuhiljaa ripsiä vettä niskaamme. Jos sade jatkuisi pitkäänkin, oli selvää, että
ennemmin tai myöhemmin se aiheuttaisi haasteita matkan varrelle. Olinhan minäkin
optimistisesti vetänyt tervaviitosta suksen pohjaan, kun aamu kahdeksalta mittari
huitoi vielä kuuden seitsemän pakkasasteen hujakoilla.
Lähdimme siis urheasti tihkusateessa halkomaan vanhaa latureittiä Hyyppärän peltojen
halki kohti Ladun majaa. Luisto peltoaukealla toimi vielä sangen mukavasti, kun tuo
alijäähtynyt vesi ei ehtinyt vielä pintaa syvemmälle. Kun erkanimme Usminjärven
tiestä metsän siimekseen, kävi uumoiluni ongelmista toteen. Kiivetessämme ensimmäistä
mäkeä ylös, tarttui nyt jo kostea lumi suksiemme pohjaan voidepesien kohdalle. Mäen
päälle päästyämme onnistuimme melkein kaikki potkimaan enimmät kököt suksien pohjista irti,
jolloin saatoimme jatkaa kohti seuraavaa haarakäyntinousua.
Omat sukseni luistivat sen verran hyvin, että jatkoin vielä seuraavankin nyppylän
päälle. Lähdin kuitenkin kävellen vastaan muuta seuruetta, joka oli osin taas jämähtänyt
nousuun. Täällä yksi matkalaisista ilmoitti, ettei usko, että hänen suksensa alkaisivat
toimia näissä olosuhteissa, joten hän halusi kääntyä takaisin ja vaikka kävellä Usminjärven
tietä takaisin autolle, jos tarpeen. Päätin pysyä pääryhmän mukana. Toisaalta yöllinen
sade tarkoitti sitä, että palaaminen lähtöpaikalle oli helppoa sikäli, ettei maastossa
ollut siihen mennessä muiden latusia.
Kävelin takaisin suksieni luo mäennyppylälle, jossa muut jo odottelivatkin. Kostea lumi
tarttui yhtäläiseen monoihini, joten niiden hiihtokelpoiseksi palautukseen meni hyvä tovi.
Jatkoin siis muiden perään ja kun nousut tasaantuivat pikku Karhun kulmilla, jäivät ongelmatkin
taakse ja matka jatkui entiseen malliin. Kaksoislammin risteyksessä humahti vastaamme
kaksi luistelijaa. Emme siis sitten olleetkaan ainoat hurjapäät, jotka uskaltautuivat tänä
aamuna säätä uhmaamaan.
Latu-Miiluun saavuttuamme tuumailimme hetken, mennäkö sisälle lainkaan. Mutta kun
kerroin, että Kalevi oli jättänyt käyttöömme Glögitölkin tiskille, oli valinta yhtäkkiä selvä.
Sisällä ei kukaan kaivannut puuceiden ovia auki, joten lämmitin vedenkeittimellä kaupungista
tuomani veden. Glögimukien lämmityksessä sain apua ryhmäläisiltämme.
Söin omat eväät repustani glögiä samalla hörppien. Kun kaikki olivat mielestään taukoilleet
riittävästi (hikisenä aluksi lämpimänä tuntunut tupa alkoikin tuntua viileältä hien jo laskettua),
palasimme suksille ja lähdimme luistavin suksin kohti kaupunkia. Sade oli nyt tauonnut
ja tuo vielä pakkasen puolella ollut lämpötila alkoi kristallisoida lumen kostunutta päällikerrosta.
Näin luisto oli jotakuinkin mainio paluumatkallamme.
Kiersimme joen mutkia mukaillen takaisin tuloreitillemme. Hyyppärän kartanon kierrettyämme
palasimme lähtöpaikalle. Matkaa oli taitettu sellaiset kaksi ja puoli tuntia ja hiihtokilometrejäkin
saimme plakkariimme vähän toista kymmentä. Erotessa kaikkien yhteinen toive tuntui olevan,
että kunpa lumi säilyisi maassa ja saisimme nauttia näistä hiihtoretkistä vielä tulevinakin
viikkoina.
Lauri
